Vuonna 1817 Venäjän hallitus järjesti Moskovassa arkkitehtuurikilpailun Kristuksen Vapahtajan katedraalista Napoleonin voiton muistoksi. Voittaja oli 30-vuotias taiteilija Alexander Vitberg, jolla oli hyvin vähän arkkitehtonista kokemusta. Hänen valitsemansa sivusto oli Vorob’evy Gory, jossa sijaitsee nyt 32-kerroksinen korkea Moskovan yliopisto. Rakenteen oli määrä koostua kolmesta osasta: alaosa oli ruumiita symboloiva samansuuntainen, sen päällä istui sielua edustava kuutio ja lopuksi sylinteri, jonka kupu symboloi Pyhää Henkeä.
Vuosisata myöhemmin Vladimir Tatlinin ehdotuksessa kolmannen kansainvälisen muistomerkiksi esiintyi lähes sama symboliikka, jossa kuution oli määrä edustaa myös ruumista (tällä kertaa lainsäädäntöelintä), pyramidia — toimeenpanovaltaa (sielun sijasta) ja sylinteriä — joukkotiedotusvälineet (Pyhän Hengen sijaan). Tämä symboliikka kävi läpi jälleen yhden muutoksen kaksi vuosikymmentä myöhemmin, ja se palasi lähes uskonnollisiin sävyihin. Neuvostoliiton palatsin Iofan-Gelfreikh-Shchuko-suunnittelussa alataso edusti “kommunismin esiasteita”, keskitasoa, Marxin ja Engelsin opetusta, ja heistä katsojan katse, kirjoittajien mukaan, “kääntyisi Leninin patsaan puoleen, joka kruunaa rakennuksen” (kuva 6).
Iofan-Gelfreikh-Shchuko suunnittelu Neuvostoliiton palatsiin.
Yksikään näistä kolmesta hankkeesta – Vitbergin katedraali, Tatlinin muistomerkki tai Neuvostoliittolaisten palatsi – ei ole toteutunut tai edes voinut toteutua. Vitbergin taiteellinen näkemys katedraalista oli 200 metriä korkea rakennus (Kaksoistornit olivat 400 metriä), kun taas aikansa korkein rakennus, Rooman Pietarinkirkko, oli vain 120 metriä. Tsaari Nicolas I perusti arkkitehtikomission tutkimaan Vitbergin hankkeen toteutettavuutta, ja komission päätös “ei ollut toteuttamiskelpoinen”. Myöhemmin Vitbergiä syytettiin virheellisesti varojen kavalluksesta, tuomittiin väärin perustein ja hän vietti loppuelämänsä maanpaossa Siperiassa.
Kristuksen Vapahtajan katedraalin pystytti lopulta vuonna 1883 toinen arkkitehti Konstantin Ton ja toiselle paikalle, Prechistenskaia Embankmentille, toisella tyylillä, joka voitaisiin karkeasti määritellä pseudo-venäläiseksi herätykseen. Se korvasi St. Alexiuksen luostarin, joka purettiin ja siirrettiin toiseen paikkaan – muutto, joka suututti jotkut uskovat, jotka ennustivat, että paikka oli nyt tuhoon tuomittu. Useimpien taidekriitikkojen reaktio Tonnin luomukseen oli kielteinen: “Arkkitehdit, joilta puuttuu inspiraatiota ja ymmärrystä kirkonrakennuksen merkityksestä, korvaavat aina hengelliset elementit koristeellisilla… Tyypillinen esimerkki tällaisesta kalliista järjettömyydestä on Kristuksen Vapahtajan katedraali, joka näyttää valtavalta samovaarilta, jonka ympärille koko patriarkaalinen Moskova on kokoontunut iloisesti.
Idean “valtavan samovarin” räjäyttämiseen esitteli ensimmäisen kerran vuonna 1924 rationalistiliike Balikhinin jäsen. Stalinismi, joka oli tuhonnut sekä rationalismin että konstruktivismin, johti menettelyyn, jonka voisi kuvailla tarttuvan lippuun kuolleelta viholliselta ja juoksevan sen mukana, ajatuksen katedraalin purkamisesta. Lukuisat yritykset räjäyttää se epäonnistuivat, tiili oli poikkeuksellisen vahva. Lopulta se leikattiin palasiksi ja poistettiin.
Vladimir Tatlinin “Letatlin”.
Lehdet julkaisivat 18.7.1931 ilmoituksen neuvostoliiton palatsin arkkitehtuurikilpailusta, joka rakennettaisiin puretun katedraalin paikalle. Seuraavana syksynä Moskovan taidemuseossa oli esillä 160 merkintää, joista 24 oli esillä Moskovan taidemuseossa, joka korvasi Vladimir Tatlinin Letatlinin (venäläisestä sanasta letat’– lentää), symbolisen lentävän koneen, joka ei pystynyt lentämään (kuva 7). Yksi ulkomaisista merkinnöistä kuului Le Corbusierille (kuva 8), ja melko ennustettavasti se hylättiin. Kun Le Corbusier lopulta näki voittajaprojektin, hän kauhistui: “On vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että he todella pystyttävät sen oudon asian, joka on viime aikoina tulvinut kaikkiin päiväkirjaan.” (54)
Le Corbusierin suunnitelma Neuvostoliiton palatsille.
Kun Frank Lloyd Wright puhui neuvostoarkkitehtien ensimmäisessä kongressissa vuonna 1937, hän puhui hyvin suorasukaisesti Neuvostoliiton palatsin voittoisan hankkeen “vääryydestä”: “Tämä rakennelma – jota vain toivon – on hyvä, jos otamme sen nykyaikaiseksi versioksi Siitä, että Pyhä Yrjö tuhoaa lohikäärmeen.” (55)