Vuonna 1966 neuvostoliittolainen marxilainen Mihail Lifshits julkaisi artikkelin “Miksi en ole modernisti” (bertrand Russellin kuuluisan esseen “Why I Am Not a Christian” otsikkoa. Modernismi on huonoa, sanoi Lifshits, koska se on “yhteydessä aikamme synkimpiä psykologisia tosiasioita; niiden joukossa: voiman kultti, tuhon ilo, rakkaus julmuuteen, ajattelemattoman olemassaolon himo ja sokea tottelevaisuus.
Elämäntyylin rakentaminen
Lifshits (1905-1983) kouluttautui taiteilijaksi kuuluisassa Moskovan avantgarde-taidekoulussa VKhUTEMAS modernistitaiteilija David Shterenbergin ja uskonnollisen filosofin Pavel Florenskyn ohjauksella. Vuodesta 1929 hän työskenteli Georg Lukácsin kanssa Marx-Engels-instituutissa Moskovassa. Jotkut Lukácsin ajatuksista — erityisesti hänen uskonsa siihen, että Nietzschen filosofia voitaisiin saattaa vastuuseen Hitlerin julmuuksista — vaikuttivat syvästi 20 vuotta nuorempaan Lifshitsiin. Sekä Lukácsia että Lifshitsia arvosteltiin toistuvasti heidän liiallisesta kiinnostuksestaan länsimaiseen filosofiaan. “Kirjastonsa ‘Nykyfilosofia’-osiossa heillä on kaikkien idealist-obskuranttien (Spengler, Husserl) kirjoja, mutta ei leninin kirjaa tai siitä”, kirjoitti yksi heidän kollegoistaan salaisessa raportissa instituutin johtajalle. “Ilmeisesti he eivät pidä Leniniä nykyfilosofina.” (62) 1950-luvulla Lifshits erotettiin puolueesta ja hänestä tuli yksinäinen puoliajatteleva ortodoksimarxisti yhteiskunnassa, jossa marxismi muuttui rituaaliksi.
Artikkeli “Why I Am Not a Modernist” ei saanut hyvää vastaan neuvostoliiton taiteellisen yhteisön nuorempaa osaa, joka 1960-luvulla kamppaili sosialistisen realismin nopeasti kutistuvan jäännöksen kanssa. Lifshits kutsuttiin dinosaurukseksi. Hänen ajatuksensa kuulostivat liian samanlaisilta kuin Stalinin aikakauden anti-modernistiset hyökkäykset, kun “konstruktivismin, funktionalismin ja formalismin epäsosiaalisten taipumuksia” paljastettiin, mikä oli merkki kampanjasta, joka saattoi (ja joskus päätyikin) konstruktivistien ja funktionalistojen fyysiseen eliminointiin.
Hyvä arkkitehtuuri
Lifshitsin näkökulmasta niin surullinen lopputulos oli kuitenkin se, mitä Marx kutsui “historian ironiaksi”. Hän kommentoi Henri Bergsonin (jonka kuolema mahdollisesti pelasti hänet Auschwitzilta) kohtaloa: “Halusit elinvoimaa, olit kyllästynyt sivilisaatioon, karkasit järjeltä vaistojen pimeään maailmaan, halveksit massoja heidän etsiessään peruskulttuuria, halusit enemmistön olevan sokeasti kuuliainen yli-ihmisen järjettömälle kutsumuksesta? Hyväksy se, mikä on sinun.
Lifshits varoi antamasta esimerkkejä Neuvostoliiton historiasta, mutta niitä oli runsaasti. Tässä on yksi esimerkki. Kirjallisuushistorioitsija Mihail Gershenzon kirjoitti vuonna 1921: “Millaista iloa olisi sukeltaa Letheen, jotta muisto kaikista uskonnoista ja filosofisista järjestelmistä, kaikista tieteistä, taiteista ja runoudesta huuhtoutuisi jäljettömiin ja tulisi alastomana rantaan muistaen vain yhden asian menneisyydestä — kuinka raskaita ja rajoittavia nämä vaatteet olivat ja kuinka kevyttä se on ilman niitä. Viisi vuotta myöhemmin tuli “historian ironia”. Venäjän keskusjohtokomitean (VTsIK) tiedotteessa ilmoitettiin 31.8.1926: “Tutkijoiden elinolojen parantamista käsittelevän keskuskomission asunto-osasto tuntee useita vakavia välikohtauksia, joissa asumisongelmien aiheuttama ahdistus, kärsimys ja koettelemukset johtivat tutkijoiden — kuuluisan professorin ja kirjailijan Gershenzonin — ennenaikaisesti kuolemaan.” (65) Professori Gershenzonin oli hyväksyttävä Lifshiysin ilmaisua käyttääkseen “mitä hänelle johtui”.
Lifshits oli varsin tietoinen toisestakin ongelmasta: asemansa vaarallisesta läheisyydestä natsien estetiikkaan. Vaikka toinen painotti luokkaa toisen rodun aikana, molemmilla kulttuureilla oli samanlaisia reaktioita avantgarde-taiteeseen ja arkkitehtuuriin. Saksalaiselle arkkitehdille ja natsiaktivistille Paul Schultze-Naumburgille uusi arkkitehtuuri oli “välittömästi tunnistettavissa muun taivaan ja muun veren lapseksi.
Lifshits yritti hoitaa tämän vaikeuksien. Ensin hän sanoi: “Kolmannen valtakunnan virallisessa taiteessa oli elementtejä tavallisesta modernistista poseerasta.” Tämä oli terävä havainto (ennen Boris Groysin analyysiä stalinismista(70)), mutta sen sovellettavuuden kieltäminen sosialistiseen realismiin vaati jonkin verran älyllistä akrobatiaa. Toiseksi, sanoi Lifshits, “sosiaalinen kansankiihotusta lainaa aina tiettyjä pinnallisia elementtejä kuolevaiselta viholliseltaan; vanhan legendan mukaan Kristus ja Antikristus näyttävät samanlaisilta.” Kolmanneksi, sanoi Lifshits, “tulevaisuus syntyy aina tuskissaan.” Kristuksen ja Antikristuksen vertaaminen Staliniin ja Hitleriin avasi marxilaiselle kokonaisen tikkun mahdollisesti räjähtäviä kysymyksiä. Ei ihme, ettei neuvostoliitto hyväksynyt Lifshitsia täysin.